Raiskauksen uhrin häpeä

Harvojen tekstien eteen laitan varoituksen, mutta tällä kertaa sen teen. Teksti käsittelee omia traumojani kaunistelematta eikä sovellu herkemmille. Voit siis oikeasti lopettaa lukemisen tähän. Osa voi myös pitää kirjoitusta suoranaisena sosiaalipornona ja jos sellainen sinua häiritsee, älä myöskään lue tästä eteenpäin.

 

Kun päätin, että ensimmäiset kaksikymmentä kirjoitusta kertoo minusta, en silloin ajatellut kertoa suurimmista haavoistani näin yksityiskohtaisesti. Kuitenkin kun juttelin asiasta mieheni kanssa, kantani muuttui. Teemu kertoi pelkäävänsä asiasta puhumista julkisesti, koska häntä hävettää minun puolestani, vaikka ei tajua miksi. Samankaltaisia tunteita minä olen kantanut koko elämäni: Häpeä, huonommuus, syyllisyys. Kirjoitan siis tämän tekstin, koska en jaksa enää hävetä.


Minulla on dissosiaatiohäiriö. Se on traumaperäinen mielenterveyshäiriö, jonka voi aiheuttaa lukemattomat asiat, traumaattiset tilanteet ja tapahtumat. Dissosiaatio on tavallinen kehon ja mielen puolustusmekanismi, jolla ihmisen on mahdollista selvitä uhkaavista tilanteista. Aivot pilkkovat kokemuksen pieniin osiin, että niitä olisi mahdollista käsitellä. Dissosiaatiohäiriöt ovat laaja joukko hyvin erilaisia  häiriöitä ja ne myös ilmenevät jokaisella eri tavoin. Nyt kerron kaksi tarinaa dissosiaatiohäiriöni taustalla:

 

Oli toisen ja kolmannen luokan välinen kesä. Leikin ystäväni kanssa läheisessä metsässä, jota kutsuttiin lupiinipuistoksi. Lähellä naapurissa oli juhlat, josta olimme lähteneet kahdestaan metsään. Leikki oli ihana ja kesti pitkään! Rakensimme leikkikotia lupiinisänkyineen ja värikkäine kukkakeitoksineen. Sormet olivat värjäytyneet vihreiksi. Paikalle eksyi mies, joka jututti minua ystävällisesti. Ystäväni oli varmaankin sillä hetkellä hakemassa meille juhlista herkkuja. Leikittiin leikkiä, josta en saisi koskaan kertoa kenellekään. Enkä kertonut. Koko lapsuuteni ajan kannoin salaisuutta sisälläni. Voisin verrata sitä tunnetta siihen, että aikuinen ihminen salailee tekemäänsä murhaa vuosikausia ja pelkää sen paljastumista. Tunsin tehneeni jotain todella väärää.

 

Oli vuosi 2003. Olin vaihto-oppilaana Portugalissa, Portossa. Odotin bussia paikallisen kaverini kanssa myöhään illalla. Hänen bussinsa tuli ja hän oli epävarma voisinko jäädä yksin odottamaan omaani, jonka pitäisi tulla muutaman minuutin päästä. Vakuuttelin hymyillen pärjääväni. Seuraavassa hetkessä olin kahden narkomaanin, miehen ja naisen, kanssa tilanteessa, jossa minua osoitettiin aseella. Minut pakotettiin pistoolilla uhaten mukaan sekä vaadittiin rahaa. Mies, jolla ase oli, sanoi aikovansa tappaa minut joka tapauksessa. Panttivankitilanne kesti useita tunteja, minua kävelytettiin monelle pankkiautomaatille ja yritettiin saada host-vanhemmiltani rahaa. Lopulta minut raiskattiin kivipaadella ja päästettiin menemään. Taksikuski vei minut kotiin, vaikka minulla ei ollut rahaa maksaa kyydistä. Minulta varastettiin jopa kengät jalasta.

—-

Minulle dissosiaatiohäiriö on oireillut tuhansina kohtauksina, joista en muista jälkikäteen mitään. Tietynlaisen triggerin ilmestyessä olen ikäänkuin liukunut pois nykyisyydestä elämään hetken esimerkiksi lapsena. Sitten seuraavassa hetkessä olen ollut taas oma itseni: kolmen lapsen äiti, unelmia pursuava nainen, joka on vakaasti kiinni elämässä. Häiriö ei ole vaikuttanut esimerkiksi työhöni tai harrastuksiini, koska ne ovat pitäneet minut tiukasti nykyisyydessä. Ja nykyisyydessähän minulla ei ole ollut mitään hätää! Olen voinut tehdä työtä, innovoida, liikkua, rakastaa, hoitaa kotityöt, matkustaa ja elää täysillä. Paitsi tosiaan niinä hetkinä, jolloin kehoni muistaa: Ainiin! Täällä ois rikottuja rajoja käsittelemättä.

 

Näistä tapahtumista on vuosia ja oikeanlaisen terapian avulla olen päässyt itse kohtausteni herraksi. En ole enää pitkään aikaan humahtanut pois nykyisyydestä ja nykyisin arki on ihan oikeaa ihanaa arkea, eikä häiriö varjosta elämää. Jälkikäteenkin osaan vaan ajatella, että varjot kuuluvat elämään. Tässä hetkessä osaan olla onnellinen, että elämäni on täyttynyt kaikista sateenkaaren väreistä.

Minulle apu häiriön selättämiseen löytyi liikkumisesta ja liikkeestä. Traumojen ollessa syvällä koteloituneena kehooni, yhteys käsitellä niitä on syntynyt ainoastaan liikuttamalla kroppaa. Minulle liike siis todella on lääke, oikea Ihmeliike!

En ole koskaan salaillut näitä asioita, mutta en myöskään aktiivisesti nosta niitä esille. Syvälle lapsuudessani koteloitunut tunne kertoo minulle jatkuvasti, että minun tulisi hävetä kaikkea mitä elämässäni tapahtuu.

Jos jotakin blogitekstiä toivon jaettavan, niin tätä. Tämä ei liity yritykseeni, perheliikuntaan tai aamupalavinkkeihin, mutta tämä liittyy minuun:

Tämä liittyy siihen, että minä olen rikoksen uhrina väsynyt häpeämään.

Inkeri

#uhrinhäpeä 

7 responses on "Raiskauksen uhrin häpeä"

  1. No melko pliisu tarina.. Vähällä olet päässyt

  2. Niin törkeän kamala oli tuo edellinen kommentti että laitan omani: Kiitos tästä arvokkaasta tarinastasi joka on niin järkyttävä ja kontrastinen suhteessa iloiseen olemukseesi. Nämä kauheat kokemukset eivät ole saaneet sinua vaikenemaan ja se on hienoa. Häpeä on niin turha ja monet hyvät asiat jäävät tekemättä häpeän tähden. Avoimuutesi tuo vain lisää hyvää ihanaan persoonaasi. Olen tosi pahoillani kokemustesi tähden. Nimimerkillä: myös satutettu.

  3. Järjettömän törkeä tuo ensimmäinen kommentti. Sen sijaan tekstiäsi arvostan todella. On hienoa, ettet enää jaksa hävetä ja olet löytänyt erilaisia selviytymiskeinoja. Dissosiaatio-oireilua on ollut minullakin, mutta terapeuttini mukaan olen jo parantunut siitä. Liikkuminen on kyllä iso apu, sen olen itsekin huomannut.

  4. Kiitos Emilia ja Amalia kauniista sanoista, arvostan todella.❤

  5. Vain rohkeat astuvat esiin ja puhuvat!
    Hyssyttely ja hiljaisuus On pahinta.
    Kovasti tsemppii 🙂

  6. Rohkea, ihana Inkeri. Näitä avauksia tarvitaan!

Leave a Message

Se vähän erilaisempi personal trainer
 © Ihmeliike 2019